KUNINKAAN KÄSKY

JUMALAN KUTSU

Mitä enemmän aikaa on kulunut Jumalan valtakunnan työssä, sitä enemmän olen oppinut antamaan arvoa rukoukselle Jumalan kasvojen edessä. Esirukousten saattelemana kävin Venäjällä Vienanmeren eteläpuolella. Näin näyn eräästä pienestä kylästä. Jumala näytti minulle Vienanmeren lahden ja sen eteläpäässä kylän. Tuossa Jumalan antamassa näyssä väki oli heinätöissä. Sain mukaani muutaman uskovan, joista yksi toimi tulkkina. Sitten lähdimme etsimään kylää.

Kesti neljä päivää, ennen kuin löysimme perille. Matkaa ei ollut kuin vajaa tuhat kilometriä. Siellä oli sellaisia teitä, että pääsimme aika ajoin vain muutaman kilometrin tunnissa eteenpäin ja välillä juutuimme kiinni. Välillä korjattiin siltoja, että pääsimme matkailuautolla eteenpäin. Mutta viimein tuo kylä löytyi.

Viimeinen kymmenen kilometriä oli aavaa suota, jossa ei ollut tietä lainkaan. Saavuimme tien päähän aamuyöllä joskus kolmen aikaan ja ihmettelimme, missä olimme. Alueella oli metsäprikaati työssä, ja siellä oli parakkeja, joissa oli metsätyöntekijöitä majoitettuina. Eräs henkilö tuli kyselemään, mitä porukkaa tähän aikaan aamuyöstä tulee.

Me selitimme, että tällainen pieni evankelioimisryhmä on tullut Suomesta. Hän oli vähän yllättynyt tuloajasta. Sitten hän sanoi, että kylään lähti telaketjutraktori edellisenä päivänä. Seuraavana päivänä ei ole menossa mitään kulkuneuvoja. Hän sanoi, että suon pintaa on hankala kävellä, koska siinä on pari jalkaa mutaa päällä, ja sitten on vasta kova pohja.

Kun hän aikansa kuunteli ja sai tietää, että olimme evankelioimisryhmä, hän sanoi lähtevänsä itse tuohon kylään ja hakevansa sieltä traktorin. Me menimme kolmen jälkeen nukkumaan, ja tuo mies lähti kävelemään suon poikki pitkillä kumiteräsaappaillaan.

Hän tuli yhdeksän aikaan aamulla telaketjutraktorin kanssa noutamaan meitä, ja me pääsimme kylään. Siellä todella oli väki heinätöissä niin kuin Jumala oli näyssä osoittanut. Vakituisia asukkaita ei kylässä oikeastaan ollut kuin muutama. Siellä oli säähavaintoasema ja myös joitakin kalastajia, mutta jostakin kolhoosista oli tullut väkeä heinätöihin.

Kävimme tapaamassa aina muutamia ihmisiä kerrallaan. Aina siellä täällä oli joku, joka halusi tehdä uskonratkaisun. Eräs nuori mies kuunteli todistusta, mutta ei oikein osannut sanoa, haluaisiko hän ottaa Jeesuksen vastaan vai ei. Mies, joka käveli suon poikki ja oli niin ystävällinen, että kävi hakemassa meille kulkuneuvon, kiersi meidän mukanamme ja kuunteli muutaman todistuksen. Tämä mies tuli ja kysyi, voisiko hän saada syntinsä anteeksi. Hän kertoi tehneensä paljon syntiä ja olleensa vankilassa. Hän oli rikkonut paljon Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Rukoilimme hänen puolestaan ja sanoimme, että näidenkään syntien paljous ei rajoita Kristuksen veren voimaa. Vaikka ne ovat veriruskeat tai purppuranpunaiset, Jeesuksen veri puhdistaa kaikesta synnistä. Hän teki ratkaisun. Ennen kuin se päivä oli illassa, me kuulimme, että hän oli jo toisille todistanut uskostaan, että hänen elämänsä on muuttunut. Matka oli uskon koetus, joka kysyi enemmän uskoa kuin lännessä käyminen. Kuitenkin tuli siunattu olo, kun tuli lähdetyksi matkaan.

Meillä oli kaikenlaista kytkin- ja muuta remonttia matkalla, mutta aina löytyi apu oikeaan aikaan. Kun auto hajosi, saimme tietää, että se oli lopulta vain parin kilometrin päässä korjaamosta. Sinne oli hyvin lyhyt matka hinata. Aina löytyi joku ihminen, joka osasi neuvoa. Minulla oli kartta kolmekymmentäluvulta, ja sen jälkeen tiet olivat jonkin verran muuttuneet. Paikallisilla ihmisillä oli kymmenen vuotta vanhoja karttoja, mutta niidenkin jälkeen olivat tiet muuttuneet. Aina uudelleen oli kyseltävä tietä.

Eräänä yönä olimme etsimässä oikeaa reittiä, ja yhtäkkiä kulki rautatie tien poikki. Emme oikein tienneet, missä olimme menossa. Juuri sillä hetkellä tuli juna. Siitä nousi mies, joka ilmoitti, missä olimme. Hän sanoi majoittavansa meidät aamuun asti, ja sitten menisimme hakemaan kartan metsätoimistosta. Taas päästiin vähän eteenpäin.

Sitten tultiin kanaalin varteen, jossa vanhanmallinen lossi vei autoja yli. Vähän myöhästyimme ja lossi ehti sillä kertaa lähteä. Kuinka ollakaan, lossi särkyi puoleen väliin kanaalia, ja autot jäivät siihen koko yöksi. Olimme oikein iloisia, että olimme vähän myöhässä, niin että saimme viettää omassa autossa mantereen puolella loppuillan ja yön. Siinäkin oli Jumalan käsi.

Lossin koneita käytettiin maalta käsin ja lossari istui kopissa maalla. Hän oli vanha mies, ja minulle tuli sellainen tuntu, että täytyy mennä katsomaan, mitä lossarin koppiin kuuluu. Lossikuski ei oikein ollut kiinnostunut evankeliumista. Hän oli hyvin vahva kommunisti. Hänellä oli risaiset rukkaset käsissä, ja me kohteliaasti tarjosimme uusia hanskoja, kun meillä sattui olemaan muutamat hanskat autossa. Ei hän sitten niitäkään halunnut ottaa. Hänellä oli niin vahva henki, että hän ei tahtonut ottaa mitään lahjaa vastaan ulkolaisilta.

Mutta siellä oli kaksi noin 15-16 -vuotiasta tyttöä, jotka istuivat sivummalla lossarin kopissa. He olivat erittäin kiinnostuneita, kuuntelivat ja tulivat meidän matkailuautoommekin kyselemään.

Loppujen lopuksi he antoivat elämänsä Jeesukselle sinä iltana. He tekivät ratkaisun. He olivat olleet jossakin suomalaisten kokouksessa, ja heidän sydämeensä oli jo istutettu Sanan siemen. Se oli kypsää viljaa, joka saatiin korjata. Meillä on yliluonnollinen Jumala.

Muutamaa viikkoa ennen kuin lähdin Venäjälle, muistaakseni kesäkuussa, menin Keski-Suomessa entiseen motelliin, joka on nyt hengellisessä käytössä. Sen alapuolella on huoltoasema. Menin sinne tankkaamaan autoa erään toisen veljen kanssa. Näimme, että ylhäällä oli valot, ja mietimme, olisiko siellä rukouskokous, kun oli keskiviikkoilta. Päätimme mennä katsomaan. Siellä oli jokunen ihminen rukoilemassa. Tuo kokous venähti viiden tunnin mittaiseksi, eikä yhtään vielä pitkästyttänyt pois lähtiessä. Eräs sisar alkoi profetoida, ja hän profetoi ensin sellaisia asioita, joita olimme tuon veljen kanssa päivällä puhuneet. Lopuksi hän sanoi: "Sinä menet itään ja sitten sinä menet länteen." Siinä mainittiin muitakin etappeja vähän siitä eteenpäin. Hän ei tiennyt, että minä olin todella lähdössä itään.

Tämän raamattutunnin aiheeksi sydämelleni on laskeutunut yksinkertaisesti sana `kutsu'. Tai sitten sen voisi sanoa kahdella sanalla: Jumalan kutsu. Jumalan Sana tuntee ainakin kaksi erilaista kutsua. Katselemme Jumalan Sanasta joitakin perusajatuksia tästä aiheesta.

Suurin kutsu on se, kun Isä kutsuu meidät pelastukseen. Jeesus sanoo Sanassa: "Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä" Joh.6:44. Se on se suurin kutsu, kun Isä on kutsunut meidät pelastukseen. Jos joku ei Jeesusta tunne, häntä kutsutaan pelastukseen. Sanassa sanotaan iankaikkisesta elämästä, että se on suurin armolahja. Jos me olemme kokeneet uudestisyntymisen, Isä on meitä silloin vetänyt, ja olemme tulleet osallisiksi suurimmasta lahjasta, iankaikkisesta elämästä.

Tämä maallinen elämä, kuten joku saarnamies sanoi, on kuin kämmenenleveys tai sormenpaksuus iankaikkisuuteen verrattuna. Oikeastaan, jos sitä Jumalan mitan mukaan katsotaan, se on vieläkin vähemmän. On tärkeintä, että meidän sydämessämme on iankaikkinen elämä. Olen törmännyt sellaisiin yllättäviin tilanteisiin, että kokouksissani on ollut paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat olleet jopa hengellisessä työssä. He ovat tulleet sanomaan: "Kun kuuntelin, mitä sinä puhuit, huomasin, että en olekaan uudestisyntynyt."

Eräskin nainen tuli kokouksen jälkeen alttarille. Hän tuli ensin pyytämään rukousta, koska hänen viisitoistavuotiaalla tyttärellään oli ongelmia. Hän oli vähän aikaa alttarilla ja rukoilimme tuon tyttären puolesta. Minä siunasin häntä itseäänkin. Sitten tuli välillä pari muuta ihmistä, ja tuo nainen tuli uudelleen ja sanoi huomanneensa, että hän ei ollut uskossa. Hän huomasi, että Jumalan Henki ei todistanut hänen henkensä kanssa, että hän oli Jumalan lapsi. Sitten hän sanoi, että hän oli kauan ollut hengellisessä työssä mukana luterilaisessa kirkossa. Jeesus ei kuitenkaan ollut mukana hänen sydämessään.

Tämä on se peruskysymys, josta lähdemme kutsussa liikkeelle, että Jeesus on meidän sydämessämme. "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole" (Joh. 11:25-26).  Näin Jeesus sanoo.

Toisessa kohdassa hän sanoo: "Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat" (Joh. 7:38). Meidän käännöksessämme on sanajärjestys vähän vaihtunut. Alkutekstin mukaan olisi käännettävä: "Joka uskoo minuun niin kuin Raamattu sanoo, hänen sisimmästään on juokseva elävän veden virrat." Tämä on yksi Hengen todistus, että kun Jeesus on meidän sydämessämme, elävän veden virrat virtaavat meidän sydämestämme. Ne todistavat myös siitä, että me olemme tulleet osallisiksi tästä suurimmasta kutsusta.

Kutsu on kaksijakoinen. Toinen osa on kutsu palvelutehtävään. Kun on kohdattu ensimmäinen kutsu, voi käydä niin kuin Paavalin kohdalla, että saa heti myös toisen kutsun. Kun Paavali sai kutsun pelastukseen Damaskon tiellä, hän sai myös hyvin nopeasti tai samalla hetkellä kutsun palvelutehtävään. Isän vetäminen oli hänen kohdallaan nopeaa, se oli kuin salaman välähdys. Jumala halusi pysäyttää hänet ja muuttaa täydellisesti hänen elämänsä.

Apostolien tekojen yhdeksäs luku kertoo, kuinka kutsuttiin Saulus, joka myöhemmin sai nimen Paavali: "Mutta Saulus puuskui yhä uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia vastaan ja meni ylimmäisen papin luo ja pyysi häneltä kirjeitä Damaskon synagoogille, että keitä hän vain löytäisi sen tien vaeltajia, miehiä tai naisia, ne hän saisi tuoda sidottuina Jerusalemiin. Ja kun hän oli matkalla, tapahtui hänen lähestyessään Damaskoa, että yhtäkkiä valo taivaasta leimahti hänen ympärillänsä; ja hän kaatui maahan ja kuuli äänen, joka sanoi hänelle: `Saul, Saul, miksi vainoat minua?' Hän sanoi: `Kuka olet, herra?' Hän vastasi: `Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. Mutta nouse ja mene kaupunkiin, niin sinulle sanotaan, mitä sinun pitää tekemän.'

Ja miehet, jotka matkustivat hänen kanssansa, seisoivat mykistyneinä: he kuulivat kyllä äänen, mutta eivät ketään nähneet. Niin Saulus nousi maasta; mutta kun hän avasi silmänsä, ei hän nähnyt mitään, vaan he taluttivat häntä kädestä ja veivät hänet Damaskoon. Ja hän oli kolme päivää näkemätönnä, ei syönyt eikä juonut.

Ja Damaskossa oli eräs opetuslapsi, nimeltä Ananias. Hänelle Herra sanoi näyssä: `Ananias!' Hän vastasi: `Katso, tässä olen, Herra.' Niin Herra sanoi hänelle: `Nouse, ja mene sille kadulle, jota sanotaan Suoraksi kaduksi, ja kysy Juudaan talosta Saulus nimistä tarsolaista miestä. Sillä katso, hän rukoilee; ja hän on nähnyt näyssä miehen, Ananias nimisen, tulevan sisälle ja panevan kätensä hänen päällensä, että hän saisi näkönsä jälleen.'

Mutta Ananias vastasi: `Herra, minä olen monelta kuullut siitä miehestä, kuinka paljon pahaa hän on tehnyt sinun pyhillesi Jerusalemissa; ja täälläkin hänellä on ylipapeilta valtuus vangita kaikki, jotka sinun nimeäsi avuksi huutavat.' Mutta Herra sanoi hänelle: `Mene; sillä hän on minulle valittu ase, kantamaan minun nimeäni pakanain ja kuningasten ja Israelin lasten eteen. Sillä minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden.'"

Sitten Ananias meni hänen luoksensa ja Sana sanoo, että ikään kuin suomukset putosivat Sauluksen silmistä, ja hän näki jälleen. Hän täyttyi Pyhällä Hengellä ja otti kasteen. Tässä tuli väkevä kutsu. Siinä tuli kutsu pelastukseen, Jumalan totaalinen vastustaja sai aivan kuin salaman iskusta kutsun pelastukseen, mutta myös kutsun palvelutehtävään. Hän sai sen samalla kerralla, ja sillä tavalla Jumala teki hänestä aseen viemään evankeliumin Sanaa.

Minä uskon, että samalla tavalla Jumala toimii tässä ajassa. Hän haluaa löytää evankeliumin eteenpäin viejiä, työntekijöitä Jumalan valtakuntaan, ja varustaa heitä ja lähettää matkaan. Paavali ja Barnabas saivat lähteä, kun seurakunta Antiokissa rukoili ja paastosi ja Pyhä Henki sanoi: "Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus  siihen työhön, johon minä olen heidät kutsunut" (Apt. 13:2). Sitten veljet panivat kätensä heidän päälleen ja siunasivat heidät siihen työhön, johon Pyhä Henki oli heidät kutsunut. Tällä tavalla Jumala toimii tänäkin aikana, että hän kutsuu ja erottaa ihmisiä palvelutehtävään. Hän antaa ensin tämän suuremman kutsun pelastukseen, iankaikkiseen elämään, ja sitten hän antaa kutsun palvelutehtävään. Sitten hän erottaa siihen ja varustaa siihen ja antaa kaikki mahdollisuudet täyttää tuo kutsu. Jumala voitelee ja antaa asioiden mennä niin, että kutsun voi täyttää.

Hän murtaa ikeet, niin että ne muuttuvat, ja kaikki esteet murtuvat voitelun pakosta. Kuningas Jaakon käännöksessä sanotaan: "Ies murtuu voitelun pakosta" (Jes. 10: 27). Kuningas Jaakon -käännöksen mukaan. Suomalainen käännös sanoo: "...ies särkyy lihavuuden pakosta." Jumala on voimallinen murtamaan kaikki ikeet.

On aina kyse meidän sydämemme asenteesta. Paavalin sydän kääntyi kerralla. Se tuli nöyräksi ja muuttui sellaiseksi, että hän oli valmis lähtemään ja valmis palvelemaan Jumalaa. Sitten myöhemmin Sanasta ilmenee, että hän pystyi osoittamaan monille juutalaisille, että Jeesus on Kristus ja hän on ylösnoussut. Sitten sanotaan, että mitä enemmän hän julisti, sitä enemmän hän sai voimaa. Sitä enemmän tuo ihmeellinen evankeliumin voima lisääntyi.

Olipa kutsu ja tehtävä mikä tahansa, kun sen täyttää ja toimittaa virkansa uskollisesti, sitä mukaa myös voitelu lisääntyy ja jumalalliset asiat kasvavat. Jos joku tänään kamppailee kutsun kanssa, nyt on ratkaisun päivä ottaa Jumalan voima ja voitelu vastaan ja kuulla Jumalan ääni, mitä minun pitää tekemän, että minä Jumalan tekoja tekisin.

Jeesukselta kysyttiin: "Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?" (Joh. 6:28). Jumalalla on aina vastaus siihen, millä tavalla Jumalan tekoja tehdään. Paavalin kutsu oli nopea, mutta kun katsomme esimerkiksi Mooseksen kutsua, se oli valtavan pitkä. Luulen, että meidän jokaisen kestävyys olisi sellaisen kutsun edessä loppunut.

Ensin hänet kasvatettiin kaikkeen egyptiläisten viisauteen. Hänestä piti tulla yksi Egyptin johtavista ruhtinaista. Eräänä päivänä hän meni katsomaan maanmiehiään ja tappoi yhden egyptiläisen. Hän huomasi, että hänen oma kansansa ei ymmärräkään häntä. Raamattu sanoo, että hän meni sitten neljäksikymmeneksi vuodeksi Midianin maahan.

Kuitenkin hän oli Jumalan koulutuksessa sielläkin. Palavasta pensaasta Jumala puhui hänelle, että hänen täytyi lähteä viemään kansa pois Egyptistä.

Hänen kohdallaan tuo kutsu iti todella pitkän ajan. Mutta kun katsomme tehtävää ja sen vastuullisuutta, huomaamme, että nuo vuodet sittenkin olivat lyhyitä. Koulutus tehtävän suuruuteen nähden oli sittenkin suhteellisen lyhyt. Jumalan aikataulu ja toimintatapa on vähän toisenlainen. Joskus me ihmisinä olemme kärsimättömiä, että kun Jumala jotakin puhuu, me odotamme, että se kaikki tapahtuu tänään tai jo huomenna. Joidenkin asioiden kanssa me joudumme odottamaan vuosia, ja joku on joutunut odottamaan vuosikymmeniä. Sitten Jumala kuitenkin osoittaa uskollisuutensa. Hän osoittaa, että hän kuitenkin on meidän kanssamme ja vie kutsua eteenpäin. Sielunvihollinen tulee aina sanomaan, että sinusta ei ole mihinkään eikä sinulla ole mitään mahdollisuuksia. Sitten taas Jumala jostakin lähettää rohkaisun ja nostaa ja kannustaa menemään eteenpäin.

Sana tuntee myös vähän nopeammanlaatuisen kutsun. Kun Elia oli jo käynyt vanhaksi, ja hänen aikansa oli menossa ohitse profeettana, Jumalan sana tuli hänelle. Hän oli lähtenyt Iisebeliä karkuun ja rukoili.

Jumala ilmestyi hänelle hiljaisessa tuulenhyminässä ja alkoi puhua hänelle: "Herra sanoi hänelle: `Lähde takaisin samaa tietä, jota tulit, erämaan kautta Damaskoon. Mene, ja voitele Hasael Aramin kuninkaaksi. Ja voitele Jeehu, Nimsin poika, Israelin kuninkaaksi. Ja voitele sijaasi profeetaksi Elisa, Saafatin poika, Aabel-Meholasta. Ja on tapahtuva näin: joka välttää Hasaelin miekan, sen surmaa Jeehu, ja joka välttää Jeehun miekan, sen surmaa Elisa'" (1 Kun. 19:15-17).

Elia lähti menemään, ja jakeet 19-21 ilmoittavat, millä tavalla hän kohtasi Elisan: "Niin hän lähti sieltä ja kohtasi Elisan, Saafatin pojan, kun tämä oli kyntämässä; kaksitoista härkäparia kulki hänen edellänsä, ja hän itse ajoi kahdettatoista. Kulkiessansa hänen ohitsensa Elia heitti vaippansa hänen päällensä. Niin hän jätti härät, riensi Elian jälkeen ja sanoi: `Salli minun ensin antaa suuta isälleni ja äidilleni; sitten minä seuraan sinua.' Elia sanoi hänelle: `Mene, mutta tule takaisin; tiedäthän, mitä minä olen sinulle tehnyt.' Niin hän meni hänen luotaan takaisin, otti härkäparinsa ja teurasti sen, ja härkäin ikeellä hän keitti lihat; ne hän antoi väelle, ja he söivät. Sitten hän nousi ja seurasi Eliaa ja palveli häntä."

Myös tässä oli nopea kutsu. Maallinen ammatti loppui Elisan kohdalla yhtenä päivänä. Jos ajattelemme sitä päivää, kun joku tulee sanomaan, että nyt sinun täytyy lähteä siihen ja siihen tehtävään, kuinka vaikea voi valinta olla. Mutta Elisa ei miettinyt, vaan hän pani härät palasiksi ja ikeellä hän keitti lihat. Hän ei ajatellut mitään uraputkea eikä ajatellut, että tätä ammattia pitäisi jatkaa, vaan hän teki selkeän valinnan. Elia vain kysyi: "Tiedäthän sinä, mitä minä olen sinulle tehnyt?" Vaipan heittäminen hänen päälleen oli kutsu palvelutehtävään. Jos profeetan vaippa heitettiin jonkun selkään, se oli selvä merkki siitä, että tämä on valittu, tämä on kutsuttu.

Elisa lähti ja palveli Eliaa. Ei hän sinä päivänä, kun kutsu tuli hänen elämäänsä, ollut suuri profeetta eikä suuressa palvelutehtävässä. Sana sanoo, että hänellä oli sellainenkin tehtävä, että hän vuodatti vettä Elian käsille. Hänellä oli monenlaisia pieniä tehtäviä, mutta tuli päivä, jolloin Elia viimeisen kerran koetteli seuraajaansa. He kulkivat monissa kaupungeissa Israelissa, kävivät Gilgalissa, Beetelissä ja Jerikossa ja lopuksi tulivat Jordanin äärelle. Elia löi Jordan-virran kahtia, ja he menivät Elisan kanssa kuivaa myöten. Sitten Elia pyysi Elisaa toivomaan jotakin, ja Elisa toivoi, että hän saisi kaksinkertaisen osan siitä hengestä, joka Elialla oli. Silloin jo Eliakin sanoi: "Pyyntösi on vaikea täyttää. Mutta jos näet, kuinka minut otetaan pois sinun tyköäsi, niin se täytetään; jollet, niin se jää täyttämättä" (2 Kun. 2:10). Sana sanoo, että hän näki, kuinka Elia nousi taivaaseen, ja silloin hän tiesi, että hän on saanut kaksinkertaisen osan siitä hengestä, joka Eliassa oli.

Elisan sydämessä oli valtava jano. Hän oli nähnyt ne valtavat ihmeet, jotka Elia teki. Sittenkin hän vielä janosi kaksinkertaista osaa. Hän halusi vielä enemmän kuin mitä oli nähnyt ja kokenut. Tällainen ihmeellinen Jumala meillä on, että hän voi laittaa meidän sydämeemme sellaisen janon, että me janoamme enemmän kuin mitä olemme ympärillämme nähneet ja kokeneet. Jumala uskollisuudessaan täytti Elisan pyynnön, ja hän sai olla väkevässä profeetallisessa virassa.

Minä pysähdyin eräänä päivänä ajattelemaan, mitä eroa Elisan palvelutehtävällä oli Eliaan verrattuna. Mitä merkitsi se kaksinkertainen osa? Ainakin sellaisen asian löysin, että Elisa ei yhtään kertaa juossut pakoon Iisebeliä eikä ketään muutakaan. Hän oli vielä väkevämpi pysymään paikallaan ja seisomaan lujana Jumalan Sanan kanssa. Itse asiassa hän jatkoi siitä voitelusta eteenpäin, jonka Elia oli saanut ja saavuttanut. Hän kasvoi Elian rinnalla ja ammensi sen kaiken, mitä Elia oli saanut, ja lopuksi halusi vielä kaksinkertaisen osan ja myös sai sen. Jumala vei tätä kutsua näin eteenpäin. Kutsu on aina yliluonnollinen. Se tulee jollakin tavalla. Jumala pysäyttää jollakin hetkellä ja ilmoittaa tahtonsa ja palvelutehtävänsä.

Tulee mieleeni evankeliumin julistaja Englannista, nainen, Isabel Chapman. Hän vieraili Suomessa muutama vuosi sitten. Hän oli ollut vasta muutamia viikkoja uskossa, kun hän meni seurakuntansa kokoukseen Englannissa. Siellä oli vieraileva julistaja, joka puhui Jumalan kutsusta ja palveluviroista. Isabel meni alttarille, mutta seurakunnan vanhimmat eivät voineet uskoa, että Jumala oli kutsunut johonkin erikoiseen tehtävään tuon naisen, joka oli ollut vasta vähän aikaa uskossa.

Jumala puhui hänelle: "Lähde Filippiinien saarille!" Tuo sana toistui sen jälkeen muutamina päivinä ja viikkoina. Hän teki, jos niin voi sanoa, kylmän ratkaisun elämässään. Hän oli vakuutusvirkailija ja sanoi itsensä työstään irti. Hän kertoi työnantajalleen lähtevänsä Filippiinien saarille, koska Jumala oli puhunut hänelle, että hänen oli mentävä sinne. Ihmiset sanoivat, että hän oli järjetön. Oma seurakuntakin sanoi, että hän oli järjetön, kun hän oli ollut uskossa niin vähän aikaa ja sanoi jo lähtevänsä Filippiinien saarille. Kuitenkin hän teki tämän valinnan, koska koki, että hänen kuulemansa puhe oli Jumalan puhetta.

Hän meni Filippiinien saarille. Ensin hän pääsi amerikkalaisen evankelioimisryhmän mukaan kiertelemään kyliä. Sitten tuli päivä, jolloin evankelioimisryhmä tuli sellaisen kylän laitaan, jossa asui pääkallonmetsästäjiä. Naapurikylistäkin löytyi aina aamuisin päättömiä ruumiita, kun joku oli tapettu yön aikana. Kaikki sanoivat, että sinne ei voi mennä, siellä voi mennä henki. Jumala sanoi tuolle naiselle: "Mene sinä sinne, kun ei kukaan muu sinne uskalla mennä." Isabel sai mukaansa paikallisen seurakunnan pastorin ja tämän tyttären, kun hän lähti kylään. Raavaat miehetkin olivat kääntyneet kylän rajalta pois, mutta tuo nainen päätti lähteä sinne, koska Jumala niin voimakkaasti kehotti häntä. Kylässä lähes kaikilla ihmisillä oli posket turvoksissa. Siellä oli jodin puute, ja struuma vaivasi ihmisiä. Heillä oli valtavia paiseita. Hän kysyi Jumalalta, mitä hän niille tekee. Jumala sanoi: "Mene ja laske kätesi noiden struumakasvainten päälle ja käske niitä laskeutumaan Jeesuksen nimessä." Hän aloitti ensimmäisestä, ja kun kasvain lähtikin hänen kätensä edellä laskeutumaan, yhtäkkiä tuli epäilys. Kasvi tuli takaisin ja alkoi työntää hänen kättään edellään. Sitten hän sitoi Jeesuksen nimessä kaikki Saatanan vallat ja voimat ja käski kasvainta uudelleen laskeutumaan. Jumala paransi noita ihmisiä hänen kauttaan, ja nuo ihmiset tulivat uskoon. Kokonaisesta kylästä tuli seurakunta, joka ylisti ja kiitti Jumalaa. Tällä tavalla Jumala halusi täyttää hänen kohdallaan tietyn tehtävän. Kukaan Englannissa ei ymmärtänyt hänen kutsuaan, eikä kukaan halunnut lähettää häntä, mutta hän lähti sittenkin tekemään Jumalan tahdon.

Kutsu on asia, jonka kanssa usein joutuu väärinymmärretyksi. Kaikki eivät ymmärrä sitä. Joskus joku ymmärtää, mutta täytyy lähteä siitä ydinajatuksesta, että kutsun antaja aina ymmärtää kutsun. Hän on voimallinen viemään sitä eteenpäin. Herra, joka kutsuu, on uskollinen ja huolehtii siitä, että kutsu menee eteenpäin, jos meillä on vilpitön sydän ja mieli mennä eteenpäin. Jos täytämme tietyt Raamatun edellytykset, niin että uskomme niin kuin Raamattu sanoo ja vaellamme rukoillen, kutsu voi mennä eteenpäin. Raamattu sanoo: "Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen" (Jer. 31:9). Silloin Jumalan tehtävä meidän sydämessämme kasvaa ja voimistuu.

Kutsun kanssa on aina ristiriitoja ja taisteluja. Näemme Daavidin elämästä, kuinka hänellä oli pitkä taistelu. Eräänä päivänä Iisain luo tuli profeetta Samuel ja käski tuoda pojat nähtäville. Nämä tulivat vanhimmasta nuorimpaan. Samuel sanoi, että Herra ei ole heitä valinnut, ja kysyi lopulta Iisailta, olivatko tässä jo kaikki pojat. Iisai sanoi, että nuorin on vielä lampaita paimentamassa erämaassa. Profeetta käski noutaa hänet, sillä hänet Herra on valinnut. Ulkonäkö ja muu ei miellyttänyt kuitenkaan Jumalaa, vaan sydän ratkaisi. Jumala oli valinnut Daavidin kuninkaan tehtävään.

Daavid sai voitelun Jumalalta, ja lopulta hänen tiensä johdattui kuninkaan linnaan. Saul alkoi vihata häntä ja yritti moneen kertaan tappaa Daavidin. Hän ei koskaan onnistunut siinä. Kerran Daavid leikkasi palan Saulin viitasta, kun Saul oli luolassa. Hän meni sen jälkeen luolan suulle puhuttelemaan Saulia. Saul tunnusti: "Sinä olet minua vanhurskaampi, sillä sinä olet tehnyt minulle hyvää, vaikka minä olen tehnyt sinulle pahaa" (1 Sam. 24:18). Kutsutun tulisi aina siunata niitä, jotka eivät ymmärrä, ja niitäkin, jotka ymmärtävät kutsun väärin.

Silloin kutsu menee eteenpäin. Daavid aina siunasi Saulia, koska hän tiesi, että Saulinkin elämässä alkujaan oli Jumalan kutsu. Jumala oli asettanut hänet kuninkaan virkaan. Hän näki sen luopumuksen, joka oli Saulin elämässä, mutta hän tiesi, että tällä oli kuitenkin Jumalan antama voitelu ja tehtävä. Hän malttoi kärsivällisesti odottaa omaa aikaansa.

Sitten tuli päivä, jolloin Saul joutui väistymään valtaistuimelta, ja Daavid sai nousta tuohon tehtävään. Uskon, että tässä aikakaudessa ja tässä meidän seurakuntaelämässämme on myös sellainen ristiveto, että on kuin Daavid nousemassa, mutta Saul hallitsee vielä. On jotakin vanhaa, ja on uusi, joka on nousemassa. Yleensä, kun jotakin uutta on syntymässä, on ristiriita vanhan kanssa, joka on ennestään olemassa.

Tähän jokainen, jonka Jumala on kutsunut, joutuu törmäämään. Tulee ristiriitoja niiden välillä, mikä jo on olemassa, ja mitä Jumala on synnyttämässä. Mutta jos me vaellamme ehyellä sydämellä ja pidämme Daavidin siunaavan mielenlaadun, kutsu menee kuitenkin eteenpäin, vaikka tiellämme olisi niitä ihmisiä, joilla on Saulin sydän.

Aina on niitä, joilla on murhanhengen valtaama sydän niin kuin Saulilla. Se vihaa Jumalan voimaa ja voitelua. Jumala lähetti tuon henkivallan Saulin elämään, koska hän oli tottelematon eikä uskollisesti täyttänyt virkaa, johon Jumala oli hänet kutsunut. Sen tähden hän vihasi Daavidia ja yritti keihästää hänet. Daavid osasi kuitenkin aina väistää ja oikean paikan tullen siunata. Hän sai kasvaa ja nousta Jumalan voimassa ja voitelussa.

Tällä tavalla tänäkin aikana meidän täytyisi kärsivällisesti oppia kasvamaan ja nousemaan kukin vuorollamme ja ajallamme Jumalan voimassa ja voitelussa. Erämaa oli ainakin Mooseksen kohdalla hyvä koulutuspaikka, koska sieltä tullessaan hän kykeni johdattamaan Israelin kansan luvattuun maahan. Voi olla, että joku tämän lukija kokee, että on omassa uskonelämässään ollut erämaassa. Sinä koet, että kaikki eväät ovat siellä erämaassa loppuneet ja vielä juotavatkin. Mutta sittenkin se on hyvä koulutuspaikka. Sieltä voi jonakin päivänä palata ja tulla näkemään suuremman Jumalan kirkkauden ja voiman. Kun meistä ihmisistä tuntuu, että nyt ei ole mitään tapahtunut ja että kaikki on mennyt pieleen, monta kertaa on niin päin, että silloinkin Jumala on saanut paljon aikaan meidän elämässämme. Hän on kyennyt paljon tekemään ja johdattamaan. Mutta meidän ihmisten kärsivällisyys koetellaan. Jumala kasvattaa meitä kärsivällisyyteen, että kestäisimme koetuksia. Jos meillä on kärsivällisyyttä kutsumme kanssa ja kaikissa elämämme asioissa, Jumalan Hengellä on enemmän otetta elämässämme. Silloin hän voi käyttää meitä enemmän. Mutta jos olemme kärsimättömiä, eikä meillä ole aikaa hiljentyä Jumalan eteen, Jumala ei voi meitä paljoa käyttää, vaikka hän haluaisi. Meidän sydämemme ei ole silloin avoin. Siksi Jumalalla on omat koulutusmenetelmänsä. Tämän kasvun ja kutsussa etenemisen kuningasajatus on siinä, että me nöyrrymme Jumalan väkevän käden alle, hyväksymme sen toimintasuunnitelman, jonka Jumala elämäämme antaa.

Minä olen ainakin omassa elämässäni joutunut karsimaan monia suunnitelmia, joiden olen huomannut olevan vain minun suunnitelmiani.

Olen joutunut karsimaan ja siirtämään niitä sivuun, jotta voisi nousta se, mikä on Jumalan suunnitelma. Meillä ihmisillä on omia unelmia ja ajatuksia, mutta jos ne joutuvat sen suunnitelman kanssa ristiriitaan, jonka Jumala on antamassa, meidän täytyisi työntää oma suunnitelmamme sivuun ja ruveta kyselemään: "Jumala, mitä sinä olet minun elämääni suunnitellut?" Meillä on Jumala, joka on voimallinen puhumaan. Yleensä on vain sellaisesta yksinkertaisesta asiasta kysymys, että me nöyrrymme hänen väkevän kätensä alle ja rupeamme omien suunnitelmiemme kohdalla kysymään: "Jumala, onko tämä sinun tahtosi vai minun oma järjenpäätelmäni tai oma valintani?" Jos meillä on tällainen avoin sydän, loppujen lopuksi käy niin, että Jumala puhuu meille ja osoittaa meille sen tien, jota meidän tulee käydä. Mutta jos meillä on oikein selkeästi oma suunnitelma lyöty lukkoon ja olemme päättäneet, että tällä tavalla minä elän tätä elämää ja tällä tavalla menen eteenpäin, meidän kohdallamme kutsu saattaa pysähtyä kokonaan. Se saattaa jäädä jopa kokonaan täyttämättä, koska Jumala jää odottamaan meiltä sitä, että me nöyrrymme hänen väkevän kätensä alle ja alamme jälleen kuunnella hänen ääntään.

Jumala ei koskaan mielisty puolisydämisiin valintoihin vaan haluaa koko meidän sydämemme, koko hallintavallan elämässämme. Hän ei voi viedä kutsua eteenpäin, jos meillä on vain puolikas sydän rakastamassa häntä. Jeesus sanoi miehelle, joka kysyi suurinta käskyä: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" (Luuk. 10:27). Jumala odottaa meiltä kokosydämistä rakastumista häneen, kaikesta sielusta ja kaikesta voimasta. Vasta sitten kykenemme rakastamaan lähimmäistämme niin kuin itseämme, kun ensin rakastumme Jumalaan.

Jeesus kysyi Pietarilta eräänä päivänä kolme kertaa: "Olenko minä sinulle rakas?" (Joh. 21:15-17). Kahdessa näistä kysymyksistä Jeesus käyttää agape-sanaa. Agape-rakkaus on Jumalan Sanassa se rakkaus, jonka Jumala on vuodattanut meidän sydämiimme. Hän itse asiassa kysyi Pietarilta: "Rakastatko sinä minua sillä rakkaudella, jonka Jumala on sinun sydämeesi antanut?" Lihallinen rakkaus ei riitä, vaan Jumala haluaa, että me vastaamme hänen rakkauteensa sillä rakkaudella, jonka hän on meihin antanut. Sitten hän antoi Pietarille käskyn kaitsea ja ruokkia hänen lampaitaan, kun oli saanut vastauksen kysymykseen, rakastaako Pietari häntä rakkaudella, jonka Jumala on hänen sydämeensä antanut. Silloin Pietari sai palvelutehtävän. Jumalan rakkaus on ainoa, millä kykenemme menemään kutsun kanssa eteenpäin ja tekemään jotakin Jumalan valtakunnan hyväksi.

Ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä sanotaan tästä rakkaudesta, että ilman sitä emme voi mitään tehdä. Olemme ilman sitä vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Jumalan rakkaus on siis peruselementti kutsullekin. Jos rakkaus puuttuu, työ tai tehtävä ei ole todellista. Jos evankeliumimme motiivi on jokin muu kuin se, että rakastamme sieluja, silloin motiivimme on väärä. Täytyisi aina rakastaa sieluja sen tähden, että ne ovat menossa kadotukseen, ja sen tähden, että Jeesus on ensin rakastanut minua. Jos meidän rakkautemme perustuu siihen, että ihmiset näkevät meidät, tai johonkin muuhun, rakkautemme ei ole agape-rakkautta. Se on ehkä lihallista tai sielullista. Jumala haluaa, että se rakkaus, jonka hän on antanut, on pyyteetön, lempeä ja pitkämielinen, eikä se muistele kärsimäänsä pahaa.

Eräänä aamuna olin rukouksessa ja oikein pysähdyin siihen ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 13. luvun jakeeseen, jossa sanotaan, että rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa. Parin viikon ajan, aina kun ajoin rakennustöihin ja olin päivän töissä, mietin, onko minun ajatusmaailmassani jotakin sellaista, että muistelisin kärsimääni pahaa. Jäin toistenkin työtoverieni kanssa miettimään, muisteleeko heistä joku kärsimäänsä pahaa tai ajatteleeko katkerasti menneitä päiviä. Tutkistelin omaa sydäntäni ja jäin tutkimaan samalla niiden toistenkin sydämiä, joiden kanssa matkaa sillä kertaa olin tekemässä.

Tuolla jakeella, jonka Jumala sinä päivänä antoi, oli toinenkin siunaus. Minulle soitti eräs nainen, joka oli paljon kärsinyt ja kokenut paljon petosta. Hänen miehensä oli lähtenyt pois kotoa ja oli muuttanut toisen naisen luo asumaan. Hänen sydämensä oli haavoja täynnä. Minä annoin hänelle tämän jakeen: "Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa." Sanoin hänelle: "Tie sinun kohdallasi uuteen elämään on se, että sinä unohdat sen, mitä olet kokenut, ja otat vastaan mitä Jumala antaa."

Uskon, että meillä jokaisella on tässä miettimisen ja pysähtymisen paikka. Muistelemmeko me kärsimäämme pahaa? Onko sydämessämme ajatus, että silloin joskus joku ihminen sanoi sitä ja sitä tai teki sitä ja tätä? Jumala haluaisi kuitenkin, että me emme muistelisi sitä sen sanan tähden, että hän on vienyt meidän syntimme niin kauaksi kuin itä on lännestä. Kun hän on armahtanut meitä, meidänkin tulisi armahtaa.

Velallinen, josta Raamattu kertoo, sai kymmenentuhatta leiviskää anteeksi, mutta ei ollut valmis antamaan lähimmäiselleen sataa denaria anteeksi. Sana sanoo, että hän sen tähden joutui vanginvartijan käsiin kunnes maksaa velkansa. Kuka on tuo vanginvartija? Ei se tässä uudessa liitossa kukaan muu ole kuin paholainen. Jos me emme kykene sydämestämme antamaan anteeksi ja rakastamaan ja unohtamaan kärsimäämme pahaa, mekin voimme joutua vanginvartijan käsiin, kunnes tuo anteeksiantamus nousee meidän sydämistämme jälleen.

Tällainen on Jumalan Sana. Kutsu voi olla moninainen, mutta kaiken tulisi perustua rakkauteen, jumalallisiin motivaatioihin, niin että Jumala panee meidän sydämeemme jotakin. Sitten me annamme hänelle hallintavallan, että hän pääsee meidän elämässämme viemään kutsua eteenpäin. Jos rakkaus on motiivina, kutsu menee eteenpäin. Jos on Daavidin mielenlaatu siunata, kutsu menee eteenpäin eikä pysähdy.

Jumala varmasti haluaa meidän jokaisen kohdalla, että Kristus kasvaa ja me saamme vähetä päivä päivältä enemmän. Jumalan valtakunnan kuningasajatus on se, että me rukoilemme: "Herra, minä tahdon tänään jälleen kappaleen matkaa vähetä, että sinä kasvaisit minussa." Silloin kutsu voi mennä eteenpäin, ja voi löytyä voimakkaampi näky. Jumala voi antaa meille selkeämmän tehtävän.

Vanhassa testamentissa puhutaan näystä, jonka voi juostessa lukea. Englantilainen käännös sanoo niin päin, että jolla on se näky, hän voi juosta. Jos on Jumalan näky, se ei katoa juostessakaan, ja sen kanssa voi juosta eteenpäin. Kun Jumala antaa kutsun, hän antaa myös näyn. Hän antaa myös voiman täyttää näyn. Hän antaa näyn, joka ei häviä meidän silmiemme edestä, vaan se pysyy ja kestää.

Mainitsemalleni englantilaiselle naiselle hän antoi näyn, että tämä kykeni tekemään valtavia uskonratkaisuja. Hän lopetti työn, joka hänellä sillä hetkellä oli, ja hän totteli ja lähti Filippiinien saarille. Hän näki, kuinka pääkallonmetsästäjien kylä pelastui. Siellä tapahtui paljon muitakin ihmeitä ja väkeviä Jumalan tekoja. Ehkä joku voi ajatella: "Ei minun elämässäni ole näin suuria asioita tapahtumassa."

Vaikka asiat olisivat pieniä, Raamattu sanoo: "Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi" (Matt. 25:21). Olipa sinun tehtäväsi ja minun tehtäväni mikä tahansa, vähäisempi tai suurempi, Jumala tahtoo meidän olevan vähässä uskollisia. Jos tehtäväsi on vain se, että käyt muutaman kerran naapurin ovella tarjoamassa evankeliumia tai lähetät sukulaisille muutaman kerran vuodessa kirjeen ja muistutat pelastuksen asioista tai mitä tahansa, Jumala tahtoo uskollisuutta. Hän tahtoo, että me siinä vähässä, mitä hän puhuu, olisimme uskollisia. Monta kertaa kutsu ei sen tähden mene eteenpäin, että me emme ole  uskollisia siinä vähässä, mitä Jumala on meille puhunut. Me odotamme suurempia asioita, mutta se, mitä hän on jo puhunut, on jäänyt täyttämättä.

Muistan erään veljen, joka odotteli suurta parantajan palvelutehtävää, mutta hän ei koskaan tehnyt mitään pienempiä tehtäviä. Eräänä päivänä minulle tuli raaka sana, jos niin voi sanoa, mutta menin sen kuitenkin sanomaan hänelle: "Jos tätä tyyliä jatkuu, sinä kasvat koiranputkea, eikä sitä suurta tehtävää tule koskaan, jos sinä et aloita pienemmistä asioista." Hän vain odotti, että rammat paranevat, eikä ollut valmis rukoilemaan yhdenkään päänsäryn puolesta eikä minkään pienemmän sairauden puolesta. Minä osoitin hänelle joitakin Jumalan palvelijoita, jotka ovat parantaneet rampoja. Osoitin muutaman vuosikymmenen heidän elämästään ja sen, millaisessa koulussa he ovat olleet, että ovat kyenneet vastaanottamaan sen voitelun ja kyenneet vielä sen jälkeen antamaan kunnian Jumalalle.

On pienten alkujen päivä. Raamattu sanoo, että ei pitäisi pitää halpana pienten alkujen päiviä. Jos me emme pidä halpana pienten alkujen päiviä, voimme nähdä myös ne suuremmat päivät ja suuremmat Jumalan teot silmiemme edessä. Voimme nähdä suuremman Jumalan kirkkauden ja suuremman Jumalan kutsun elämässämme kuin mitä tähän mennessä olemme nähneet. Antakaamme arvoa sille, mitä Jumala on jo puhunut meidän sydämellemme. Olkaamme avoimia sille, mitä hän tulee puhumaan, että kykenisimme sen kaiken vastaanottamaan. Olkaamme myös valmiit aina luopumaan omista suunnitelmistamme, jos ne ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä Jumala on puhumassa meidän sydämellemme. Minä uskon, että näillä eväillä selviämme eteenpäin ja voimme nähdä kutsun orastavan ja kantavan tähkäpäitä. Uskon, että olen tässä tuonut peruskysymykset esiin. Tahdon uskoa, että Jumalan Pyhä Henki on voimallinen itse kunkin sydämissä puhumaan lisää ja puhumaan kieltä, jota me ymmärrämme.

<== Takaisin sisällysluetteloon